Lyhyt jälkipuinti

Nyt on Suomessa tullut oltua jo yli kolme viikkoa. Paljon mahtavia hetkiä on tähän mahtunut. Heti lentokentällä oli kaverit vastassa ja sitten saunottiin lähes koko yö, aamulla vietettiin brunssia ja ihailtiin samalla Helsingin viimeisiä helteitä. Illalla lisää saunomista ja sitten seuraavana päivänä Lintsille. Mahtava kotiinpaluuviikonloppu kertakaikkiaan :-) Tosin parhaat kylvyt tuli otettua vasta viikon päästä Oulussa kun pääsi ihan puusaunaan..

Jotkut sanovat, että kotiin palatessa kulttuurishokki on jopa suurempi kuin ulkomailla ollessa. Enpä tiedä. Ausseista kotiin tullessa kaikki tuntui jotenkin ihmeelliseltä; "Siis häh? Puhuuko noi lapset Suomea? Tajutonta!", "Täh, miksi kaikki on niin hiljaa täällä bussissa?!" Toki nytkin Suomea katseli varsin ihailevin silmin, mutta mitään varsinaista shokkia ei ollut. Parin päivän jälkeen saapumisesta tuntuikin että asiat ovat kuin ennenkin ja matka tuntui heti todella kaukaiselta. Se täytynee sanoa, että kotiinpaluuta, ihan niin kuin matkalle lähtöäkin, romantisoi tai kauhistelee aina. Se on lopulta paljon arkisempaa kuin voisi kuvitella ja sitten yhtäkkiä ollaankin ihan eri kokemuspiirissä. Vaikka kronologisesti koko reissu on vielä lähimenneisyydessä, on se kokemuksellisesti niin eri maailmassa kuin Suomessa hengailu.

Suomi tuntuu toimivan joka asiassa hiton hyvin. Suihkujen lämmin vesi ja hyvä paine, wc-paperin pönttöön heittämisen mahdollistava tehokas viemäröinti ja tietenkin ruisleipä ovat näitä arjen pieniä iloja.. Negatiivisia fiiliksiä herättää lähinnä suomalainen yöelämä, juuri niin kuin muistaakseni Ausseistakin tullessa. Kyllä nuo perusyökerhot vaan on normaaliviikonloppuina aika kammottavia. Opiskelijabileet on tietenkin ihan eri asia.

Tatu Nordbackin sanoin: poika lähti vaihtoon, mies tuli takaisin. (johtuen viiksistä ja parrasta)

Viimeisen illan mutinoita

Montañita oli ansa. Hyvässä porukassa hengailu voitti Canoan houkutukset ja vietin koko viikon samassa paikassa, josta tosin tehtiin valaidenkatseluretki Puerto Lopeziin. Viikko vierähti aika hyvin juhliessa ja rentoutuessa. Aallot olivat huonot koko viikon ja surffailut jäivät minimiin. Myös aurinko näyttäytyi vain parin tunnin ajan, joten siellä kotipuolessa on turha odottaa mitään pronssipatsasta takaisin. Viikko Montañitassa oli silti onnistunut juurikin meidän porukan takia, joka backpacker-kulttuurille tyypillisesti hajosi sitten kun kaikki lähtivät lähes samaan aikaan eri suuntiin. Viikon aikana tuli kuitenkin jauhettua hyviä juttuja 34v irlantilaisen, 29v britin ja 20v aussin kanssa, plus sidekickit päälle. Suomessa tulee harvemmin hengailtua nuorekkaiden yli kolmekymppisten kanssa, mutta reissun päällä tästä ikäluokasta löytyy yleensä mielenkiintoisimmat (ja hörhöimmät) hahmot.

Jatkoin maanantaina matkaa Guayaquiliin viettääkseni siellä yhden illan couchsurfing-porukan kanssa. Käytiin kahden tytön ja yhden pojan kanssa syömässä ja nukuin sitten pari tuntia lattialla ennen kuin Hector nakkasi minut lentokentälle. Maisema vaihtui nopeasti kotoisaksi Kolumbiaksi ja sen pääkaupungiksi Bogotaksi. Bogota on todella suuri kaupunki, jossa on leveitä katuja, korkeita taloja ja ihmisvilinää sen verta, että tuli New York mieleen. Medellín on tähän verrattuna kyläpahanen. Täällä on myös parempaa kansainvälistä kulttuuri- ja ravintolatarjontaa, ja kaduilla näkee jopa lyhyttukkaisia ja eri tyylisiä naisia, eikä vain "hei, katsokaa, asennutin juuri DD-kupit" -kloonimimmejä (joskin kauniita). Eli yritän tässä sanoa, että mesta on selvästi kansainvälisempi ja täällä on avoimempi asenne kuin Medellínissä.

Matkan parasta antia ovat -tietenkin- olleet ihmiset. Kun nyt muistelen kuluneen matkan toilailuja, tulee mieleen lähinnä hahmoja, ei niinkään paikkoja. Paljon on opittu uutta ja hyviä ystäviä saatu. Ikävä tietenkin jää monia, mutta varmasti osa tulee vielä joskus vastaan.

Huomenna illalla lähtee lentokoneapparaatti kohti kotomaata. Yksi ovi sulkeutuu, mutta silloinhan yleensä monta uutta avautuu - kunhan ei kesken lennon. Suomessa odottanee hyviä juttuja. Jännittää tietenkin paluu.

Over & out, Kolumbia kuittaa.

Vihdoinkin rannikko! eli Montañitan madness..

Montañita, tämä Ecuadorin rannikolta jo pari vuosikymmentä takaperin löydetty surffausparatiisi herättää minussa niin ristiriitaisia tunteita, että asiasta on pakko raportoida.

Matkustin koko eilisen maanantai-päivän Cuencasta tänne rannikolle. Ensin 4 h bussi Guyaquiliin, josta 2 h bussi Salinasta kohti ja vielä 1 h bussi Montañitaan. Saavuin siis kutakuinkin rähjäisenä ja väsyneenä n. yhdeksän aikoihin illalla kaupunkiin. Kadut tuntuivat olevan ihan täynnä baareja ja hostelleja, joten huoneen löytäminen ei ollut vaikeaa. Majoituksesta pitänee mainita yksi vähävetisimmistä suihkuista mitä olen nähnyt. Laiskahkon tihkusateen tyylinen suihku tuntuu kuitenkin mukavalta iholla ja jokaista tippuvaa pisaraa arvostaa, vaikkakaan itse peseytyminen ei ole kovin tehokasta.

Vaivalloisen puhdistautumisprosessin jälkeen jatkoin kadulle tarkoituksenani nauttia olunen ja iltapalaa. Vastassa oli todellinen MADNESS! Katu oli täynnä hipinretkaleita, gringoja ja paikallisia sekaisin, n. 15 henkeä tanssi macarenaa keskellä katua baarista raikuvan musiikin tahtiin, yrtti haisi ja sakki otti raakasti kuppia. Montañita on juuri niin stereotypinen kuin voi olettaa.. Poi-taitelija? check! Jonkkaajat? check! Tulella leikkijät? check! Diabolo? check.. Lisäksi vielä joku mystinen "kristallipallo" eli läpinäkyvä kuula jolla porukka taitelee, sekä tietenkin se sata200 artesaania ja rastapäätä. Kaikkea kyllä osasin odottaa, mutta ehkä ecuadorilaisten suuri määrä verrattuna gringoihin oli yllätys. Meininki on siis rento.

Tunsin oloni kuitenkin jotenkin yksinäiseksi koska en oikein pystynyt väsyneenä henkisestä bondaamaan bilettäjien kanssa. Söin kadulta ostetun hampurilaisen ja onnekseni bongasin tutun kasvon litkimästä yksin kaljaa eräässä kulmakuppilassa.. Kyseessä oli jenkki Mike, jonka tunnistin majoittuvan samassa hostellissa kanssani. Liityin kaverin seuraan ja purimme ristiriitaisia ajatuksiamme kliseisestä hippikulttuurista, niistä kymmenistä korukojuista ja paikan yleisestä ilmapiiristä, sekä jaoimme Kolumbian-kokemuksiamme. Toinen kojutyyppi täällä artesaanien lisäksi on pienet viinabaarit, jotka myyvät erilaisia hedelmäcocktaileja halpaan hintaan. Montañita on keitottajan paratiisi.

Omat jo kauan uinuneet biletyshaluni eivät sen kummemmin heränneet katuhulinaa ja paikallisten tanssimista katsellessa, mutta minua selvästi vanhemman Miken kanssa viihtyi hyvin oltta juoden. Tarkoitus oli kuitenkin mennä suht aikaisin nukkumaan.. Montañita on kuitenkin ansa. Kohta huomasimme juttelevamme paikalliselle nuorisoseurueelle ja kohta kello olikin reilusti yli puolen yön. Paikat alkoivat mennä kiinni ja jatkoimme saksalaiseen after hours -baariin, jossa viimeisimmät yökyöpelit viettivät iltaa. Koko ilta sujui siten, että lähes koko ajan oli tarkoitus "lähteä ihan just nukkumaan", mutta aina tapahtui jotain hauskaa ja ihmisten seuraaminen oli liian koomista että olisin pystynyt beilaamaan. Yökyöpelibaarissa heilui norjalainen pitkätukka huumepäissään hikeä pyyhkien ja nokkaansa hieroen, hehe. Sekava jenkkijätkä hyppi kitara selässä rokkibiisin tahtiin ja vaati minua ja Mikeä liittymään seuraan. "It feels good! JUMP! GET UP! JUMP!" Huomattava osa kakslahkeisista myös piiritti sitä illan kauneinta neitoa, joka kuitenki tuntui antavan järkijään pakit kaikille. Jossain vaiheessa kello olikin jo neljä ja luulin jo valomerkin tulleen kun koko kaupungista sammuivat sähköt. Baari kiinni vihdoin, onhan sentään maanantai-tiistai-yö? Ei suinkaan! Kitaramiehet ottivat musisoinnin haltuunsa kynttilöiden ja sytkärien valossa. Unplugged-konserttia pari biisiä kuunneltuani lähdin viimein hapuilemaan säkkipimeälle kadulle ja painuin vihdoin nukkumaan joskus viiden aikoihin. Näin siis perus maanantai-ilta, jolloin "ei pitänyt lähteä ulos".

Aamulla heräsin yhteen maailman ärsyttävimmistä kombinaatioista: jenkkitytöt molottamassa kovaan ääneen päivän suunnitelmistaan jossain liian lähellä omaa huonettani. En tiedä mistä ääni varsinaisesti tuli, mutta aivan liian läheltä. Paperist seinät ja avoimet katonrajat eivät paljoa bloki ääntä, vaan päinvastoin tuntuvat peilaavaan melun sisälle kämppään vähän joka suunnalta. Kun tämä läpinä vihdoin loppui, paljastui sen peittämä tietöiden ääni suoraan ikkunan alta. Argh. Viiden tunnin yöunet saivat riittää ja nousin ylös. Päätin lähteä katsomaan rantaa ja J. Rauhamäen "jos asfalttia on näkyvissä, paita päälle!" -sääntöä uhmaten painuin parinkymmenen metrin matkan kaupungin läpi pelkissä shortseissa. Kutakuinkin väsyneet ja ärtyneet aamufiilikset vaihtuivat hyvänolontunteeseen kun paljaat jalat painautuivat märkää rantahiekkaa vasten ja aaltojen rauhoittava ääni puhdisti amerikan englannin saastuttaman aivojen kuulokeskukseni...


Montañita on stereotypinen, helppo ja rento mesta. Juuri sellainen paikka mihin porukka tulee pariksi päiväksi, mutta viivähtää viikon tai vuoden. Katsotaan mihin asti oma mielenterveys kestää..

Baños ja Cueca

Baños on hyvin erilainen kaupunki Ecuadorissa. Se on pieni ja joka puolelta kauniiden vuorten ympäröimä. Pienestä koosta huolimattaan se on hyvin vahvasti elossa, sillä se on niin paikallisten kuin ulkomaistenkin turistien suosiossa. Extremeurheilu ja kylpylälomailu ovat kaupungin valtit. Espanjankielinen nimi viittaakin kylpyihin.

Bañosissa tuli vietettyä aikaa alkuperäistä suunnitelmaa kauemmin. Tarkoitus oli hoitaa parit aktiviteetit kuten koskenlaskut ja heporatsastukset pois alta ja beilata mesta vikkelästi. Huono sää kuitenkin viivytti ulkoiluharrasteluja ja Bañosin lukuisat hyvät ja halvat ravintolat eivät ainakaan helpottaneet kaupungista lähtöä. Kolumbian, Galapagoksen, vuoriston ja viidakkoretken jälkeen hedonistinen erilaisten ruokien syöminen oli mitä parasta ajanvietettä. Sateita uhmaten Bañosissa tuli tehtyä myös pyöräretki, pieniä kävelypatikoita ja vihdoin se koskenlasku. Viimeisenä päivänä aurinkokin jaksoi paistaa ja tein usean tunnin patikkaretken läheisen vuoren päälle, josta vihdoin sai myös ihailla Tungurahua-tulivuorta. Ko. möhkälettä oli jo aiemmin yritetty katsella ja siitä huvista jopa maksettu pari taalaa, mutta sumuinen ilma oli aikeet estänyt. Tämän viimein onnistuneen reissun kruunasivat vielä maailman kolme söpöintä tenavaa, jotka paluumatkalla möivät minulle hedelmiä.


Sain itseni vihdoin liikkeelle toissapäivänä perjantaina, eli lähes viikon kuluttua saapumisestani. Nokka kohti Cuencaa ja 8h bussissa. Cuenca on tällä reissulla nähdyistä Etelä-Amerikan kaupungeista kaunein. Siirtomaa-aikainen keskusta henkii eurooppalaista (=superior) suunnittelua ja kaupungin läpi virtaa kaunis joki. Vanha kaupunki on myös koti kivoille ravintoloille ja ryöstöjä ei tarvitse pelätä öiseenkään aikaan Quiton tyyliin. Nautiskelupaikoista erityisesti Cafe Eucalypto saa kunniamaininnan tyylikkäistä puitteistaan, Cacao & Canela suklaaherkuistaan ja päätorin laidalla vanhan katedraalin vieressä sijaitseva jäätelöpuoti teki myös sellaisen vaikutuksen, että siellä on tullut vierailtua joka päivä. Etenkin jäätelö- ja suklaa-asioissa koen oman rimani olevan korkealla, joten em. paikat ovat todellakin laadukkaita! Cuenca näyttäisi olevan myös Panama-hattujen koti ja eräässä museossa/tehtaanmyymälässä voi seurata näiden tyylikkäiden kesäpäähineiden valmistusta ja valkata oman suosikkinsa. Sorruin itsekin vihdoin näihin maan turistisimpiin myyntiartikkeleihin eli Panama-hattuun ja ponchoon. Love ’em.

Cuenca on myös hyvin perinteinen kaupunki esim. Bañosiin verrattuna siten, että näin sunnuntaina koko kaupunki on lähes kuollut.. Alkoholia ei saa koko maassa myydä näin pyhänä päivänä ja kadutkin ovat ihan autiot. Vain kirkkojen liepeillä on elämää. Huomenna aamulla matka jatkuu vihdoinkin kohti rannikkoa, jossa kohteina ovat ainakin surffi/biletysparatiisi Montañita, josta epäilen joutuvani poistumaan vikkelään rauhallisempaan Puerto Lopeziin, jossa voi tehdä retkiä valaiden katselemiseksi, ja viimeisenä kohteena on rauhallisempi surffikylä nimeltä Canoa. Tämän jälkeen otetaan nokka kohti Bogotaa, sen viimeisimpiä huvituksia ja sitten lentokenttää.. Suomessa siis jo parin viikon päästä!

Jungle Boogie @ Cuyabeno lodge

Tulivuorten jälkeen suuntasin suoraan yöbussilla kohti viidakoita Lago Agrio -nimiseen kyään. Paikasta jatkettiin bussilla pari tuntia ja sitten joen rannasta moottoriveneellä toinen samanmoinen istuma Cuyabeno-jokea alas. Lopulta saavuttiin Samona Lodgeen. Paikan rauhallisuus oli ihan mieletöntä. Vaikka tietenkin elukat pitävät ääntä viidakossa todella paljon, varsinkin öisin, on se ääni niin kuitenkin rauhoittavan luonnollinen! Jokea pitkin ja etenkin rauhallisessa mustavetisessä laguunissa veneily toi mieleen Kuusamon mökin järviveneilyt Kitkan selällä. Oppaanamme toimi hieman intin alikersantti Määttää muistuttava hahmo. Sosiaalisilta taidoiltaan erittäin heikko, mutta luonnossa varsinainen taituri ja hauska virnuilija. Tältä kaverilta ei jäänyt otuksia huomaamatta, rispekt!

Otuspuolella tutkattiin anakondia, kaimaaneja ja tukku lintuja. Mahtavaa. Ohjelmaan kuului myös tutustuminen paikalliseen alkuperäisväestön kylään sekä heidän shamaaninsa temppuihin. Shamaani antoi meillekin semmoiset maistiaiset mukaan, että illan seremonia oli päätä huimaava. Tarkempia yksityiskohtia voi kysellä allekirjoittaneelta!

Kaiken kaikkiaan viidakko oli luonnonrauhansa - ja myös taas kerran mukavien matkatoverien - ansiosta yksi parhaista paikoista pitkään aikaan. Asiaan kuuluu luonnollisesti myös kaunein auringonnousu pitkään aikaan.


Täytynee kehua myös Quitossa sijaitsevaan CarpeDM-matkatoimiston omistajaa Paulia, joka järjestää avuliaasti hyviä toureja, säilöö matkatavaroita matkan aikana ja on muutenkin mahtavaa seuraa.

Cotopaxi

Galapagoksen jälkeen suuntasin vuoristoon.. Quiton lähellä on Cotopaxi-tulivuori, maailman suurin aktiivisin. Laaksossa on Secret Garden Cotopaxi -hostelli, jossa oli uber rentouttavaa viettää pari päivää. Päivät ratsasteltiin, kavuttiin tulivuorille ja ajeltiin alas vuoripyörillä, jiihaa! Ratsastus oli mahtava kokemus taas kerran LOTR-maisemien ansiosta. Ensimmäistä kertaa laukkaa ratsastaminen oli myös adrenaliinihöyryinen kokemus! Korkeutta merenpinnasta oli jotain neljän tuhannen metrin paikkeilla. Vuoristopyörällä kaltevia teitä huristelu oli myös varsin villiä.

Koko vuoristohostelli on omistajiensa "dream home" aivan älyttömän mahtavalla laakso+tulivuori-näköalalla varustettu perinteisin metodein rakennettu savitiilitalo pärekattoineen. Tontin kupeesta meni myös vuoristopuro ja samoilureittejä lähti joka suuntaan jos ei omilla tiluksilla jaksa ratsastaa. Päärakennus oli jaettu perheen omaan kotiin ja yleiseen takkahuoneeseen, sosiaalitiloihin ja ruokasaliin. Erityisesti illat olivat tunnelmallisia, kun kynttilän valossa pelattiin Scrabblea tai vaihdettiin tarinoita takkahuoneessa. Eka iltana porukka kyseli toisiltaan arvuutuksia. Mä tapoin sitten illan tunnelman omalla vuorollani kun kysyin klassisen Monty Hall -pulman ja sen setvimiseen meni sitten 2,5h aikaa :D Koska paikalla majoittui fiksua väkeä, täyttyivät illat myös poliittisista debateista ja filosofisista pohdinnoista! Loistavaa porukkaa.

Viikonloppuna alkoi läheisessä Machachin kylässä kunnon maalaisjuhlat. En ole ikinä nähnyt niin paljon hevosia kuin hepoparaatiin mahtui! Lisäksi iltapäivästä katsottiin härkätaisteluareenalla kun ihmiset juoksi härkiä karkuun ensin niitä härnättyään. Päätimme siis mennä israelilaisen kaverin kanssa sisään areenalle! Tämän kuolemaa halveksuvan päätöksen jälkeen olimme pikaisesti kisanurmella, jossa pysyttelimme kuitenkin rationaalisesti turvallisen etäisyyden päässä isosarvisista otuksista. Härkien ravatessa lähimaastoon, kiipesimme sivuaitoihin kuin kokeneetkin härkäpojat. Kohta siirryttiinkin jo katsomon lämpimään tunnelman ja turvaan! Hengissä siis selvittiin ja vielä vailla suurempia fyysisiä vaurioita.

G-saaret - täynnä otuksia ja elukoita

Hurrrrja reissu takana! Galapagossaaret tarjosivat semmoisen luontopläjäyksen, että oksat pois ja tukka hel*vettiin! Tämän kaltaista luontokokemusta on vaikea kuvailla sanoin, mutta yritetään nyt sentään.

Otukset ja elukat eivät pelkää ihmistä G-saarilla ollenkaan, sillä metsästys ja eläimien kiusaaminen on ollut niin kauan kiellettyä. Mahtava tunne kun linnut lentävät ihan pään päällä, pesivät jalkojen juuressa tai merileijonan poikaset tulevat leikkimään veteen snorklailun lomassa!

Nähdyt otukset ja elukat: rauskuja, turtleseja eli merikilppareita, maakilpikonnia, sinijalkasuulia, albatrosseja, pelikaaneja, fregattilintuja, merileijonia, haikaloja, pikkufisuja ja meri- ja maaiguaaneja ja laavaliskoja, rapuja sekä tukku pikkulintuja.. ja itse päällikkö Galapagoksen haukka! Kaikki edellämainitut on siis mahdollista bongata ihan muutaman metrin päästä.

Sinijalkasuulat on pelimiesporukkaa. Niillä on siisti vastakkaiseen sukupuoleen tehoava tanssi, jossa ne seisovat kiven päällä ja nostelevat jalkoja komiasti. Tiedän itsekin nyt uudet muuvvssit diskoja varten. Albatrossit on symppiksiä. Avoliitto kestää läpi elämän ja penskoista huolehditaan yhdessä. Merileijonat on kingejä. Niiden ulosanti on miehekästä röhinää ja töristelyä ja isoimmat urokset painavat reippaasti yli sata kiloa ja parittelevat n. 30 naaraan kanssa. Penskat ovat leikkisiä ja maailman söpöimpiä. Lisäksi merileijonien viikset ovat cooliudessaan Nalle Wahlroosin luokkaa! Minäkin haluaisin olla isona merileijona!



Saaria tuli siis kierreltyä viikon päivät Encantada-jahdin kyydissä. Vene oli juuri sopivan kokoinen: tarpeeksi iso, että tilaa riitti ruokaluun yms, mutta tarpeeksi pieni, että vielä tunsi olevansa veneellä ja pystyi ihailemaan ohi lipuvaa vettä eikä vain siemailemaan samppanjaa ylisuuren ökyjahdin kyydissä. Päivät koostuivat yleensä kävelyretkistä saarilla, snorklailusta, hyvän ruuan mättämisestä ja vapaaehtoisista lihaskuntoharjoitteista laivan kannella!


Saarten vanhin "postitoimisto" oli jännä paikka. Sinne pystyi jättämään kirjeitä ja kortteja, jotka sitten joku kohdemaahan matkustava toimittaisi perille. Kyseessä on satoja vuosia vanha merimiesten perinne. Suomeen menevää postia en löytänyt ja jätinkin itse ensimmäisen. Saa nähdä josko joku suomalainen sen sieltä joskus perille toimittaisi!