Deep in the Caribbean

Cartagenassa tuli koettua oikea kovan luokan seikkailu.. Seikkailu kolumbialaisessa valtionvirastossa!

Jos maassa aikaa oleilla kolmea kuukautta kauemmin, täytyy viisumi rekisteröidä DAS-virastossa, siis Departamento Administrativo de Seguridadissa. Ajattelin, että kyseessä on prosessi, jossa viisumiin lyödään vain joku leima ja se on sillä rekisteröity parin minuutin jälkeen. Voi, kuinka väärässä olinkaan.

Cartagenan DAS on vanhassa siirtomaaherrojen rakennuksessa, aitojen ja vahvan rautaportin takana. Portin liepeillä hengaili 150cm pitkiä kolumbilaisia vartijoita pukeutuneena DAS-univormuun, eli ylisuurelta opiskelijahaalarilta näyttävään tummansiniseen haalariin. Lippalakissa luki valkoisella DAS. Nauruun ei silti ollut aihetta, koska kyömeillä riippui olalla uzi-konepistoolit.

Rautaportista sisään pääsyä piti odotella kymmenisen minuuttia, sillä itse kartanoon menijöiden määrää säännösteltiin tässä ulkona. Sisällä odotti karu ja riisuttu virasto: pöytä heitetty yhteen nurkkaan ja sen takana virkailija. Ilmastointilaite hurisi katossa kun ulkona oli lämmintä yli 30 astetta. Karu sisustus ei tehnyt oikeutta kartanon hienoille puitteille.

"Tengo que registrar mi visa" haablasin raskaasti ylipainoiselle naisvirkailijalle ja löin passin sille kouraan. Takas tuli lappu, jossa oli rekisteröinnin vaatimukset: 2 valokopiota passin pääsivusta, 2 valokopiota viisumista, 2 valokopiota mun veriryhmän todistavasta paperista sekä kuitti n. 40 euron suuruisen maksun suorittamisesta. Sekä tietenkin pari passikuvaa - juuri niitä, joita mulla ois ollut mielin määrin Medellinissä. Puuh! Kyse ei tosiaankaan ollut vain parin minuutin rutiinikäynnistä. Aloin hajota täysin, sillä johan noita lippulappuja oli toimitettu mielin määrin konsulaattiin varsinaisessa viisumin hakuvaiheessa ennen joulua. Yritin tivata, että tosiaanko kaikki nämä tarvitaan, mutta tädin ilme ei värähtänytkään.

Onnekseni paikalla sattui olemaan amerikkalainen vanha parta Billy, joka oli paikallisen vaimonsa kanssa rekisteröimässä jotain omia juttujaan. He lupasivat auttaa mua saamaan kaikki tarvittavat paperit. Virasto alkoikin mennä jo kiinni siestan ajaksi ja lähdin avuliaan pariskunnan kanssa etsimään palveluita, joissa voisin asiani toimittaa. Kaikki palvelut oli onneksi aika lähellä, parin korttelin päässä. Valokopiot saatiin vikkelään ja sairaalassa kesti vain hujaus kun olin lyönyt rahat tiskiin ja mut oli jo puhkottu ja veret tsekattu. Kuvat otettiin pienessä kopissa virallista sinistä kangasta vasten. Pankkikin löytyi läheisestä ostoskeskuksesta ja tilisiirto saatiin suoritettua niin, että laitoin pankkisiirtolomakkeelle saajan tiedot ja löin tarvittavan määrän käteistä tiskiin. Kaikkiaan tämä seikkailu vei kuitenkin sen verta aikaa, että ehdin virastoon takaisin iltapäivästä kun se oli taas avaamassa oviaan.

Viraston sisällä jouduin täyttämään tietojani eri lomakkeille ja sitten minut raahattiin takahuoneeseen sormenjälkien ottamista varten. Aluksi ne otettiin ihan perinteisellä mustetyynyllä ja sitten yritettiin käyttää tietokoneeseen kytkettyä sormenjälkiskanneria. Prosessi kesti reippaasti yli puolituntia, kun toistaitoinen nuori poika ei osannut käyttää skanneria. Vasta vanhemman naisvirkailijan paikalle tulo sai koneen toimimaan. Koko odottelun ajan sain kuunnella miten muut huoneessa hengailevat ihmiset puhuivat minusta - joku keski-ikäinen täti vissiin rakastuikin, ainakin niin tämä nuori poika kertoi myöhemmin. Lopulta sain passiini leiman rekisteröinnistä ja lupauksen siitä, että lähettävät virallisen ulkomaalaiskortin mulle postissa. Kiitos ja näkemiin.

Parin minuutin prosessista kehkeytyi monen tunnin savotta ja jenkki-Billyn neuvot soivat vieläkin korvissa: "Think everything backwards" - "ajattele kaikki takaperin"

Biitsille ehti tietenkin vasta seuraavana päivänä..