Baarit ja yokerhot ovat taalla musiikin lisaksi muutenkin hyvin erilaisia. Taalla ei tilata tiskilta tilata yleensa viinia tai mitaan drinkkeja, vaan lahinna olutta tai sitten kokonainen pullo vakevia. Ihmiset viettavatkin yleensa iltaa aina omassa, tutussa porukassa niin ettei poydasta tarvi nousta kuin vessaan. Kun rommi- tai aguardiente-pullo nimittain on ostettu, kantavat tarjoilijat lisaa jaita ja yleensa jotain pikkusuolaista poytaan. Myoskaan varsinaista tanssilattiaa ei yleensa baareissa ole, vaan ihmiset tanssivat sen oman poydan ymparilla. Naista pienista eroavaisuuksista esim. suomalaiseen yokerhoelamaan seuraa se, etta ihmiset eivat juurikaan liikahda oman poytansa ymparilta eivatka tutustu uusiin ihmisiin. Suomessahan vaelletaan yleensa tanssilattia-baaritiski-poyta -valia, ja matkan aikana yleensa tulee juteltua oudoillekin ihmisille. Aika janna juttu, etta meilla kylmassa ja supersisaanpainkaantyneesssa Suomessa on yoelamassa tavallaan enemman sosiaalisuutta kuin taalla.
Toisaalta, jos taalla sitten "rikkoo saantoja" eli menee juttelemaan uusille ihmisille vaikka sinne niiden poytiin, esimerkiksi jututtaa viereisen poydan ihmisia, ovat ne kylla aina niin ystavallisia, etta Suomeen ei uskalla edes verrata. Toisaalta Suomeen objektiivisesti vertaaminen on aina vaikeaa, koska kotimaassa ystavapiiri ja kielitaito ovat niin eri tasolla kuin taalla, jossa toisaalta olen yleensa se baarin ainoa vaaleakutrinen poika.
Tasta EAFIT-yliopiston sosiaalisesta elamasta voisin todeta seka omien etta monien Etela-Amerikkaa pidempaan kolunneiden ihmisten seka parin paikallisen tyypin huomioiden pohjalta seuraavaa: rikkaat ylaluokkaiset ihmiset elavat omissa, klikkiytyneissa piireissaan. Kaikki jututtamani ihmiset kampuksella ovat olleet todella ystavallisia, mutta mikali niiden kanssa yrittaa suunnitella esim. yhteista juhlimista, on se yleensa aika vaikeaa. Raharikkaat kun haluavat menna ulos vain tutussa ryhmassa, tuttuun paikkaan ja tietenkin niin, etta ryhman miehet maksavat kaiken. Uskaltaisin ehka vaittaa, etta tassakin tapauksessa kylmassa ja epasosiaalisessa Suomessa, esim. meilla TSE:lla, on helpompi aidosti tutustua (muutenkin kuin se 10min juttelu) uusiin ihmisiin. Tassa vaikuttaa tietenkin suuresti ylioppilaskuntamme kaikille avoimet (joskin monesti vaihtareille liian vahan mainostetut) ja monipuoliset tapahtumat. Taalla ei vastaavaa oikein ole, tai markkinointi ei ainakaan ole meita vaihtareita tavoittanut.
Elakoon Suomi ja tasa-arvoinen yhteiskunta!
Jonkun mielesta nama erilaiset havainnot kulttuurista ovat tietenkin hirveaa valittamista, mutta minusta ulkomailla ollessa on oleellista huomioida kulttuurillisia eroja, niin hyvia kuin huonojakin puolia. Loppupeleissa kulttuureja ei kuitenkaan voi asettaa paremmuusjarjestykseen, mutta sokeaa olisi olla merten takana ja vain todeta kuinka kaikki on paremmin kuin kotimaassa.
Musta tuntuu, etta tarvin pikku tauon tasta kaupungista. Taidan suunnata ensi viikonloppuna johonkin luonnon helmaan lueskeleen kirjoja, ratsastamaan ja nauttimaan maisemista.
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
Melu
Jos minulta kysytään millaisesta musiikista pidän, laajan vastauksen yhtenä osana on yleensä "latin house" ja "latin jazz". Jotenkin oon kuvitellutkin aina pitäväni kaikesta latinalaisen Amerikan musiikista. Siitä romanttisesta tunnelmannostattajasta, joka tihkuu tunnetta enemmän kuin mikään Euroopassa tai USA:ssa tuotettu ikinä. Tästä ois voinut päätellä, että mulla, joka yleensä suomalaisissa baareissa valittaa siitä radiohittien soittamisesta, ois täällä musiikillisesti ihan kissan päivät.
No ei nyt aivan. Täällä yökerhoissa soitetaan yleensä pääasiassa reggaetonia, eli melua. Reggaeton on 90-luvulla täällä lattareissa syntynyt musiikkityyli, joka on myöhemmin levinnyt myös jenkkeihin ja (onneksi) pienemmässä määrin Eurooppaan. Reggaetonia pidetään dance hallin, reggaen, hiphopin ja räpin sekoituksena. Minäkin pidän todella paljon sekä suklaasta, parmesaanijuustosta että tuoreista mustikoista, mutta ei se tarkoita että niiden sekoittamisesta seuraisi mitään hyvää. Näin on marjat myös reggaetonin kohdalla. Tämä hienojen musiikkilajien fuusio on parhaimmassa tapauksessa "ihan ok" musiikkia, kuten Euroopassakin tuttu La Gasolina, mutta yleisellä tasolla kyse on lähinnä melusaasteesta, varsinkin kun tätä kamaa soitetaan klubilla koko yö putkeen. Tässä toinen ääninäyte. Kuvittelepa kuuntelevasti tuota esim. viisi tuntia. Niinpä.
Melun lisäksi kolumbialaisessa musiikkikulttuurissa ovat vahvoina maan ja lähialueiden omat musiikkityylit, kuten salsa ja vallenato. Salsa nyt on varmasti kaikille tuttu ja minustakin se on ihan mukiin menevää tavaraa, mutta vallenatosta on esim. tässä ääninäyte. Sinänsä ihan mielenkiintoista musiikkia ja kiva kuunnella silloin tällöin näin aidossa ympäristössä, mutta tuon soittaminen yökerhossa on verrattavissa Matin ja Tepon tuotannon luukuttamiseen Onnelassa. Ei toimi?
Medellínistä ei, surullista kyllä, löydy kunnon konemusaskeneä tai jazz-klubeja. Mun etelä-amerikka -kokemuksen perusteella alkaakin tuntua, että erilaisia latin-lisänimellä varustettuja musiikkigenrejä (kuten se latin jazz tai latin house) soitetaankin kaikkialla muualla paitsi täällä paikan päällä.
Toki täällä on sattunut musiikillisesti hienojakin kokemuksia. Bussiin nousevat katusoittajat ja -laulujat mahtavine tulkintoineen, karnevaalien katubileissä luukutettu musiikki ja sen tanssiminen paikallisten kanssa, ja ne satunnaiset house-biisit juottoloissa. Pari kertaa oon myös yllättynyt iloisesti kun joku baarista kotiin hoiperteleva tyyppi on laulanut kadulla niin kovaa, että se on kuulunut avoimesta ikkunasta tänne 9. kerrokseen. Ja tämä ei ole edes sarkasmia: nämä jampat monesti osaa laulaa, ja jotain aitoa siinä on kun Jorge tilittää tuntemuksiaan klo 03 aamuyöstä laulaen rakkaudesta kirkkaalla äänellä. Harmi, että tässä maassa ei tunnu olevan karaokebaareja - niissä ois varmasti parempi meno kuin Suomen vastaavissa.
Ehkä x ajan kuluttua listahittikaman luukuttaminen saapuu kolumbialaiseenkin yöelämään, eikä musiikillinen laatu siitä tosiaan välttämättä mihinään parane, mutta yleensä vaihtoehtojen lisääntyessä kasvaa myös ihmisten musiikillinen tuntemus ja musiikkikulttuuri kehittyy. Vaihtoehtoja, niitä minä peräänkuulutan, niin kuin yleensäkin kulttuurin saralla. Homogeenisyys on ehkä originaalia, mutta pää siihen hajoaa pidemmän ajan kuluessa.
No ei nyt aivan. Täällä yökerhoissa soitetaan yleensä pääasiassa reggaetonia, eli melua. Reggaeton on 90-luvulla täällä lattareissa syntynyt musiikkityyli, joka on myöhemmin levinnyt myös jenkkeihin ja (onneksi) pienemmässä määrin Eurooppaan. Reggaetonia pidetään dance hallin, reggaen, hiphopin ja räpin sekoituksena. Minäkin pidän todella paljon sekä suklaasta, parmesaanijuustosta että tuoreista mustikoista, mutta ei se tarkoita että niiden sekoittamisesta seuraisi mitään hyvää. Näin on marjat myös reggaetonin kohdalla. Tämä hienojen musiikkilajien fuusio on parhaimmassa tapauksessa "ihan ok" musiikkia, kuten Euroopassakin tuttu La Gasolina, mutta yleisellä tasolla kyse on lähinnä melusaasteesta, varsinkin kun tätä kamaa soitetaan klubilla koko yö putkeen. Tässä toinen ääninäyte. Kuvittelepa kuuntelevasti tuota esim. viisi tuntia. Niinpä.
Melun lisäksi kolumbialaisessa musiikkikulttuurissa ovat vahvoina maan ja lähialueiden omat musiikkityylit, kuten salsa ja vallenato. Salsa nyt on varmasti kaikille tuttu ja minustakin se on ihan mukiin menevää tavaraa, mutta vallenatosta on esim. tässä ääninäyte. Sinänsä ihan mielenkiintoista musiikkia ja kiva kuunnella silloin tällöin näin aidossa ympäristössä, mutta tuon soittaminen yökerhossa on verrattavissa Matin ja Tepon tuotannon luukuttamiseen Onnelassa. Ei toimi?
Medellínistä ei, surullista kyllä, löydy kunnon konemusaskeneä tai jazz-klubeja. Mun etelä-amerikka -kokemuksen perusteella alkaakin tuntua, että erilaisia latin-lisänimellä varustettuja musiikkigenrejä (kuten se latin jazz tai latin house) soitetaankin kaikkialla muualla paitsi täällä paikan päällä.
Toki täällä on sattunut musiikillisesti hienojakin kokemuksia. Bussiin nousevat katusoittajat ja -laulujat mahtavine tulkintoineen, karnevaalien katubileissä luukutettu musiikki ja sen tanssiminen paikallisten kanssa, ja ne satunnaiset house-biisit juottoloissa. Pari kertaa oon myös yllättynyt iloisesti kun joku baarista kotiin hoiperteleva tyyppi on laulanut kadulla niin kovaa, että se on kuulunut avoimesta ikkunasta tänne 9. kerrokseen. Ja tämä ei ole edes sarkasmia: nämä jampat monesti osaa laulaa, ja jotain aitoa siinä on kun Jorge tilittää tuntemuksiaan klo 03 aamuyöstä laulaen rakkaudesta kirkkaalla äänellä. Harmi, että tässä maassa ei tunnu olevan karaokebaareja - niissä ois varmasti parempi meno kuin Suomen vastaavissa.
Ehkä x ajan kuluttua listahittikaman luukuttaminen saapuu kolumbialaiseenkin yöelämään, eikä musiikillinen laatu siitä tosiaan välttämättä mihinään parane, mutta yleensä vaihtoehtojen lisääntyessä kasvaa myös ihmisten musiikillinen tuntemus ja musiikkikulttuuri kehittyy. Vaihtoehtoja, niitä minä peräänkuulutan, niin kuin yleensäkin kulttuurin saralla. Homogeenisyys on ehkä originaalia, mutta pää siihen hajoaa pidemmän ajan kuluessa.
perjantai 26. helmikuuta 2010
Tenttimisesta..
Kavin tekemassa klo 06 alkaneen Conflict managementin valitentin. Meininki oli yhta kummaa kuin edellisessakin tentissa. Talla kertaa tosin olin lahes samalla viivalla muiden kanssa. Osasin kielta varmaan paremmin kuin valtaosa opiskelijatovereista ja talla kertaa minulta ei puuttunut mitaan sallittuja tukimateriaaleja. Tosin jotain puuttui, ja se oli ne lunttilaput. Korkeasti kollektiivisessa kolumbialaisessa kulttuurissa lunttaaminen on nakojaan arkipaivaa. Sen mahdollistaa aika hyvin kaytanto, etta tenttia valvoo vain yksi opettaja ja hanelta saa menna kyselemaan tentin aikana tenttiin liittyvia asioita. Toisessa rivissa istuessani sain seurata kun joku meni jututtamaan maikkaa ja heti taman keskittyessa muualle alkoi paperit viuhua vierustoverillani. Laukusta kaivettiin luentomuistiinpanoja muistin tueksi seka naytettiin vastauksia vieruskavereille. Taisipa tytto vinkata paperia mullekin tai sitten mun vieressa istuneelle jampalle. Minun edessa istunut rohkea veijari kaantyi sumeilematta taakse pain ja kyseli talta tytola vastauksia, jotka tama auliisti antoi.
Olipa kokemus!
Paikallista aikaa klo 15:00 Suomi kohtaa Jenkkilan jaakiekkomatsissa. Taidan noudattaa vanhaa tyyliani ja siirtya jakis-faniksi nain turnauksen loppumetreilla. Tosin ehka ois kannattanut jo Ruotsi-pelia ennen, silla se oli vissiin aika hyvaa viihdetta. Koska taalla ei muita suomalaisia juurikaan ole, taidan lahtea uhmaamaan jenkkifaneja paikalliseen Hooters-baariin! Mistahan sais vm 95 Leijona-paidan ja Suomen liput? Olutta onneksi saa taaltakin hanasta.
Hah, minut keskeytettiin juuri:
"Mono, es cual clase aqa?" "Hei, apina/valkoinen, mika tunti taalla on?"
Taalla on ihan korrektia sanoa etta HEI VALKOINEN. Okei, ehka se on vahan loukkaavaa. Hyva, etta meilla suvaitsevaisessa Suomessa ei saa nimitella ihmisia vareilla!
Olipa kokemus!
Paikallista aikaa klo 15:00 Suomi kohtaa Jenkkilan jaakiekkomatsissa. Taidan noudattaa vanhaa tyyliani ja siirtya jakis-faniksi nain turnauksen loppumetreilla. Tosin ehka ois kannattanut jo Ruotsi-pelia ennen, silla se oli vissiin aika hyvaa viihdetta. Koska taalla ei muita suomalaisia juurikaan ole, taidan lahtea uhmaamaan jenkkifaneja paikalliseen Hooters-baariin! Mistahan sais vm 95 Leijona-paidan ja Suomen liput? Olutta onneksi saa taaltakin hanasta.
Hah, minut keskeytettiin juuri:
"Mono, es cual clase aqa?" "Hei, apina/valkoinen, mika tunti taalla on?"
Taalla on ihan korrektia sanoa etta HEI VALKOINEN. Okei, ehka se on vahan loukkaavaa. Hyva, etta meilla suvaitsevaisessa Suomessa ei saa nimitella ihmisia vareilla!
maanantai 22. helmikuuta 2010
Examen.. y carnaval!!
Eka välitentti takana. Luin 80 sivua espanjankielistä geopolitiikan tekstiä sisällissodista ja niiden syistä ja ehkäisystä. Mielenkiintonen aihe eikä lukeminen google translatoria välillä apuna käyttäen edes tuottanut harmaita hiuksia. No mites se tentti sitten?
Saavuin luokkaan ja huomasin kummastuksekseni, että kaikilla muilla opiskelijoilla oli tenttimateriaali mukana joko sähköisenä läppärillä tai sitten printattuna edessään. Sinisilmänen pohjanpoika oli ainoa, joka ei ollut tajunnut että matskut saa ottaa mukaan tenttiin. Noh, mulla oli sitä vastoin sanakirja ja jouduinkin suomenteleen joitain kysymyksiä. Tein myös tuttuun tapaan vastauksista eka miellekartat ennen kuin aloin skriivailla niitä paperille. Toiminnan tulos? En ehtinyt vastata kuin 3/4 kysymyksistä, koska aikaa ei ollutkaan sitä tuttua neljää tuntia, vaan 1,5h. Noh, eihän tommoselle voinut kuin nauraa. Sitä se oma typer.. krhm, kulttuurierot teettää! Kyllä meikä siitä läpi pääsee kuitenki!
Sain sen englannin opettajan duunin, eli oon nyt kovapalkkainen enkun maikka. Vallan mukana tulee aina vastuu, joten oon joutunut nyt kehitteleen tunneille sisältöä kuten keskusteluharjoituksia ja artikkelejen lukua. Mielenkiintoinen kokemus tuo homma on joka tapauksessa, vaikka ei tuolla tuntimäärällä rikastumaan pääse.
Kai tässä yhteydessä on pakko jotain niistä karnevaaleistakin sanoa, kun en jaksanut heti sieltä viikko sitten tullessa mitään kirjoittaa. Bileet olivat tietenkin huimat ja viikonloppu oli kaikenkaikkiaan hauska, mutta suoraan sanottuna oisin odottanu vähä villimpää menoa. Suomalaisen opiskelijavapun ja Rio De Janeiron perusviikonlopun Lapassa nähneenä ei tuo toiminta erityisesti yllättänyt. Päivisin istuttiin olutta siemaillen minikatsomoissa, jotka oli kyhätty erään pääkadun varrelle. Tätä katua pitkin sitten valuivat tuntikausia erilaiset tanssimuodostelmat, rekkojen päälle kyhätyt koristeelliset "lavat" ja humoristiset hahmot. Taidan laittaa kuvia facebookkiin, sillä niitä on niin paljon etten tänne jaksa useampaa latailla.
Iltaisin sitten väijyttiin erilaisia bileitä, mm. parissa eri diskossa ihan normimenoissa. Paras kokemus oli kuitenkin viimeisenä iltana syvällä etelässä eräät katubileet. Kahden talorivistön väliin rivitaloalueelle oli rahdattu isot kaiuttimet ja porukkat tanssi koko kadun täyttäen. Talojen omistajat myivät bisseä ja rommia pihoiltaan, sekä antoivat käydä erittämässä ureaa talojensa takapihoille. Naisille oli tarjolla myös sisävessat. Näissä bileissä oli sitä taattua ystävällistä menoa, eikä oleilu paikalla tuntunut edes vaaralliselta taksikuskin "olkaa, poijat, varovaisia" -neuvoista huolimatta.
Muita karnevaalien erikoisuuksia lienevät 3x hotellihinnat normaaliin verrattuna, karnevaalien aikana vallitseva tapa heitellä jauhoja ja roiskia painepulloista vaahtoa ihmisten päälle sekä mielenkiintoinen katsomojen hintapolitiikka: 3 päivän (la, su, ma) hinta lauantaina: 140 000 pesoa. Sama lippu (eli käytännössä: su, ma) sunnuntaina: 25 000 pesoa. OK!
Karnevaalien parasta antia eivät niinkään olleet vähäpukeiset tytöt (jotka eivät täällä edes tanssi sambaa, tämä kun ei ole mikään Brasilia) tai kansantansseja esittävät runsaammin pukeutuneet tytöt, vaan humoristiset hahmot. Paikalliset osaavat ottaa ilon irti vaikeistakin asioista, kuten sissiliike FARCista, heidän kaappaamistaan poliittisista panttivangeista, korruptoituneista poliitikoista ja vihatusta naapurin presidentti Chavezista. Nähtiinpä paraatissa myös Mr. T sekä Taneli "jääprinssi" Rantala.
torstai 11. helmikuuta 2010
Vikkelä päivitys
Hei vaan hei!
Kertoillaan nyt vähän uutisia arjen keskeltä tännekin.
Newsflash: kolumbialaiset eivät osaa tehdä leipää. Tai jälkiruokia. Tai oikeastaan laittaa ruokaa. Menu del dia alkaa vähän tökkiä kuukauden jälkeen, koska se on päivittäisestä vaihtumisesta huolimatta (ja kolmesta eri ravintolavaihtoehdosta..) aina perusluonteeltaan sama: Mitäänsanomaton keitto, joka sisältää yleensä makua yhtä paljon kuin ravintoaineitakin: nou nada njet eipä paljon piruakaan. Keiton lisäksi tarjoillaan aina riisiä, jonka ainainen sama mauste alkaa todella tympiä. Tämän hiilaripommin lisäksi yleensä kylkeen tulee vielä perunaa/pastaa tms lisäenergiaa, häh?! Liha sentään on hyvää ja sitä on ihan kelpo annos. Ei nyt ihan maailman isoimpien miesten ruokkimiseen, mutta minähän.. ainiin, olen täällä maailman isoin mies. Pelkkä liha (yleensä kaksi vaihtoehtoa skaalasta kana, possu, nauta) suht samalla tavalla laitettuna (paahdettu kastikkeen kera) ei paljon pelasta, kun kokit eivät osaa muita tyylejä. Ja voih, jos kalaa on, se on _aina_ upporasvassa paistettu. Ei, en ole edes kokeillut. Onhan lounaassa toki salaattikin kyljessä, semmonen mitäänsanomaton perus Montun-salaatti, paljon pienempi vain kooltaan.
Lisäksi lounaaseen kuuluu aina jälkiruoka, joka on poikkeuksetta hyytelövanukas joko hedelmäisellä tai jollain äklömakealla maulla - mutta ei koskaan millään hyvällä, oikealla! Joku suomalainen mummun tarjoama marjarahka pieksee tommoset höpöhöpöhyytelöt 10-0 aidolla maullaan. Nyt tulikin ikävä marjoja. Ja mummua! Äitin tekemiä ruokia ei kannata edes muistella, tai tulee itku. Anyways, lounaan kanssa ei ikinä ole leipää, johon on tietenkin suomalaisena vaikea tottua. Toisaalta paikallisia leipomotuotteita maistettua (leipiä, croissantteja, pasteijoita, you name it!) ei sitä leipää paljon haluaiskaan. Miten noita nyt kuvailis? Valkoisin taikina mitä kuvitella saattaa, ja jo Australian-matkalta tuttu koostumus, eli kuin tyynyssä, eli 30cm leipäpitkon voi pusertaa helposti nyrkin sisään ja se sitten singahtaa takaisin alkuperäiseen muotoonsa. bojoing. Kämppiksen kanssa ollaan todella ihmeissään, että mistä nämä ihmiset saa kuituja. Lounaan paras anti taitaakin olla juoma, jonka saa valita erilaisista marja/hedelmämehuvaihtoehdoista. Otan yleensä vadelmamehua, nam! Kerrottakoon lillukanvartena, että täällä tarjotaan hedelmäsalaattiin (siihen, jossa on myös jäätelöä ja jogurttia) juustoraastetta! Toisaalta koska paikallinen juusto .... oikein, ei maistu millekään, voisi sitä varmaan laittaakin. Ei, en ole kokeillut tätäkään. Oon mamis.
Päivän muita uutisia: Bancolombian keskijohdon pamppu haki englanninopettajaa ja minä laitoin hakemuksen menemään. Oon läpäissyt alkutestit ja huomenna soitan ja yritän sopia tapaamista itse asiakkaan kanssa. Palkka on JOT-Rentin tasoa, mutta tämä olisi varmasti kokemuksena mielenkiintoinen. Toisaalta olen valitetellut, että hengailen jo nyt 10h yliopistolla per päivä ja iltaisin pitäis urheilla ja lukea vielä läksyjä.. Mistä meinaan repiä aikaa?
Oon alkanut crackata tätä yliopiston koodia. Vaikka tunneille on todella paljon valmistautumismatskua, on itse tunnit yleensä aivan lasten leikkiä. Kaipaan jo Esa Stenbergin valovoimaisia luentoja - kaveri tietää mistä puhuu, eikä väännä jokaista asiaa ratakiskosta. Kyllä nämä opettajat ihan päteviä täälläkin ovat ja enkku on keskiverto-TSE-maikkaa parempaa, mutta kovin ovat nuoria ja akateeminen tausta on olematon. Kolumbian tyyli onkin, että maikat työskentelevät yleensä myös liike-elämän palveluksessa. Myös opetuksessa käytetään paljon käytännön esimerkkejä ja mielenkiintoisia työmuotoja: tällä hetkellä kirjoitan yhdelle kurssille blogia käsitellen tuntien aiheita, toisella kurssilla osallistutaan bisnessimulaatiopeliin ja tehdään "photo blog" joka esittelee Hofsteden dimensioita jne. Tunneilla keskustellaan paljon ja ryhmät ovat pienempiä kuin TSE:llä. Keskustelun taso vaan on aika pilipalia. Aiheina mm. "miten yrityskulttuuri ilmenee yrityksessä?" "Onko yrityskulttuuri tapa manipuloida työntekijöitä?". Joopasen joo. Täällä arvosana koostuu aina monista osista, esim. parinkymmenen prosentin painoarvoisista palasista kuten caseista ja välikokeista. Välikokeet saattavat olla myös suullisia. Bullshit creation, anyone? Anyways, olenkin päätellyt että kunhan pääsen sopivaan vauhtiin noiden opintojen kanssa ja mun superintensiivinen 4h/pv espanjan kurssi loppuu ja puolet höllempi alkaa, voin helposti irrottaa pari tuntia viikossa chattailuun jonku yrityspomon kanssa.
Viksumpi ois jo nyt nukkumassa, koska huomenna mulla alkaa luento klo 06:00. Ehkä olenkin tämän jumalten lahjan jo tässä blogissa maininnut, mutta kerrottakoon uudestaan. Minut tuntevat ihmiset varmasti tietävät etten ole niitä aamun virkuimpia madonnappaajia. Ouch.
Lauantaina lähdetään Barranquillaan kohti Etelä-Amerikan 2. suurimpia karnevaaleja. Suurina kirkon miehinä päätimme osallistua tähän juhlaan heittääksemme hyvästit lihalle ja laskeutuaksemme paastoon! Shalom!
Kertoillaan nyt vähän uutisia arjen keskeltä tännekin.
Newsflash: kolumbialaiset eivät osaa tehdä leipää. Tai jälkiruokia. Tai oikeastaan laittaa ruokaa. Menu del dia alkaa vähän tökkiä kuukauden jälkeen, koska se on päivittäisestä vaihtumisesta huolimatta (ja kolmesta eri ravintolavaihtoehdosta..) aina perusluonteeltaan sama: Mitäänsanomaton keitto, joka sisältää yleensä makua yhtä paljon kuin ravintoaineitakin: nou nada njet eipä paljon piruakaan. Keiton lisäksi tarjoillaan aina riisiä, jonka ainainen sama mauste alkaa todella tympiä. Tämän hiilaripommin lisäksi yleensä kylkeen tulee vielä perunaa/pastaa tms lisäenergiaa, häh?! Liha sentään on hyvää ja sitä on ihan kelpo annos. Ei nyt ihan maailman isoimpien miesten ruokkimiseen, mutta minähän.. ainiin, olen täällä maailman isoin mies. Pelkkä liha (yleensä kaksi vaihtoehtoa skaalasta kana, possu, nauta) suht samalla tavalla laitettuna (paahdettu kastikkeen kera) ei paljon pelasta, kun kokit eivät osaa muita tyylejä. Ja voih, jos kalaa on, se on _aina_ upporasvassa paistettu. Ei, en ole edes kokeillut. Onhan lounaassa toki salaattikin kyljessä, semmonen mitäänsanomaton perus Montun-salaatti, paljon pienempi vain kooltaan.
Lisäksi lounaaseen kuuluu aina jälkiruoka, joka on poikkeuksetta hyytelövanukas joko hedelmäisellä tai jollain äklömakealla maulla - mutta ei koskaan millään hyvällä, oikealla! Joku suomalainen mummun tarjoama marjarahka pieksee tommoset höpöhöpöhyytelöt 10-0 aidolla maullaan. Nyt tulikin ikävä marjoja. Ja mummua! Äitin tekemiä ruokia ei kannata edes muistella, tai tulee itku. Anyways, lounaan kanssa ei ikinä ole leipää, johon on tietenkin suomalaisena vaikea tottua. Toisaalta paikallisia leipomotuotteita maistettua (leipiä, croissantteja, pasteijoita, you name it!) ei sitä leipää paljon haluaiskaan. Miten noita nyt kuvailis? Valkoisin taikina mitä kuvitella saattaa, ja jo Australian-matkalta tuttu koostumus, eli kuin tyynyssä, eli 30cm leipäpitkon voi pusertaa helposti nyrkin sisään ja se sitten singahtaa takaisin alkuperäiseen muotoonsa. bojoing. Kämppiksen kanssa ollaan todella ihmeissään, että mistä nämä ihmiset saa kuituja. Lounaan paras anti taitaakin olla juoma, jonka saa valita erilaisista marja/hedelmämehuvaihtoehdoista. Otan yleensä vadelmamehua, nam! Kerrottakoon lillukanvartena, että täällä tarjotaan hedelmäsalaattiin (siihen, jossa on myös jäätelöä ja jogurttia) juustoraastetta! Toisaalta koska paikallinen juusto .... oikein, ei maistu millekään, voisi sitä varmaan laittaakin. Ei, en ole kokeillut tätäkään. Oon mamis.
Päivän muita uutisia: Bancolombian keskijohdon pamppu haki englanninopettajaa ja minä laitoin hakemuksen menemään. Oon läpäissyt alkutestit ja huomenna soitan ja yritän sopia tapaamista itse asiakkaan kanssa. Palkka on JOT-Rentin tasoa, mutta tämä olisi varmasti kokemuksena mielenkiintoinen. Toisaalta olen valitetellut, että hengailen jo nyt 10h yliopistolla per päivä ja iltaisin pitäis urheilla ja lukea vielä läksyjä.. Mistä meinaan repiä aikaa?
Oon alkanut crackata tätä yliopiston koodia. Vaikka tunneille on todella paljon valmistautumismatskua, on itse tunnit yleensä aivan lasten leikkiä. Kaipaan jo Esa Stenbergin valovoimaisia luentoja - kaveri tietää mistä puhuu, eikä väännä jokaista asiaa ratakiskosta. Kyllä nämä opettajat ihan päteviä täälläkin ovat ja enkku on keskiverto-TSE-maikkaa parempaa, mutta kovin ovat nuoria ja akateeminen tausta on olematon. Kolumbian tyyli onkin, että maikat työskentelevät yleensä myös liike-elämän palveluksessa. Myös opetuksessa käytetään paljon käytännön esimerkkejä ja mielenkiintoisia työmuotoja: tällä hetkellä kirjoitan yhdelle kurssille blogia käsitellen tuntien aiheita, toisella kurssilla osallistutaan bisnessimulaatiopeliin ja tehdään "photo blog" joka esittelee Hofsteden dimensioita jne. Tunneilla keskustellaan paljon ja ryhmät ovat pienempiä kuin TSE:llä. Keskustelun taso vaan on aika pilipalia. Aiheina mm. "miten yrityskulttuuri ilmenee yrityksessä?" "Onko yrityskulttuuri tapa manipuloida työntekijöitä?". Joopasen joo. Täällä arvosana koostuu aina monista osista, esim. parinkymmenen prosentin painoarvoisista palasista kuten caseista ja välikokeista. Välikokeet saattavat olla myös suullisia. Bullshit creation, anyone? Anyways, olenkin päätellyt että kunhan pääsen sopivaan vauhtiin noiden opintojen kanssa ja mun superintensiivinen 4h/pv espanjan kurssi loppuu ja puolet höllempi alkaa, voin helposti irrottaa pari tuntia viikossa chattailuun jonku yrityspomon kanssa.
Viksumpi ois jo nyt nukkumassa, koska huomenna mulla alkaa luento klo 06:00. Ehkä olenkin tämän jumalten lahjan jo tässä blogissa maininnut, mutta kerrottakoon uudestaan. Minut tuntevat ihmiset varmasti tietävät etten ole niitä aamun virkuimpia madonnappaajia. Ouch.
Lauantaina lähdetään Barranquillaan kohti Etelä-Amerikan 2. suurimpia karnevaaleja. Suurina kirkon miehinä päätimme osallistua tähän juhlaan heittääksemme hyvästit lihalle ja laskeutuaksemme paastoon! Shalom!
lauantai 6. helmikuuta 2010
You think you are a movie star!
Viime viikon sunnuntaina käytiin katsomassa yhtä turistinähtävyyttä, Santo Domingon köyhää lähiötä (favela/tugurro), joka sijaitsee Medellíniä ympäröivien vuorten rinteillä. Paikalla pääsee hiihtohissin tyylisellä cable carilla.
Näkymät laaksoon ja kaupungin ylle olivat tietysti kauniit ja lähiö oli muutenkin semmoinen sterotypinen etelä-amerikan köyhä lähiö värikkäine taloineen ja ihmisineen. Köyhyyttä on kuitenkaan turha lähteä ihannoimaan, vaikka varsinkin lapsilla tuntui olevan iltapäivän leikit parhaimmillaan ja olivat pelkkää hymyä. Jokainen lähiön asukki vaihtaisi varmasti paikkaa keskustan rikkaammille alueille, jos vain olisi mahdollista. Tuloeroista suomalaisen ja kolumbialaisen välillä voisi vaikka sanoa sen, että minä "tienaan" opintotuellani kuukausittain enemmän kuin mun espanjanopettaja, jolla olettaisin olevan yliopistotutkinnon - tosin en tiedä tarvitaanko sitä täällä opettamiseen, mutta tuskin tuo rikkaiden huippuyliopisto EAFIT palkkaisi ihan halvimpia ja epäpätevimpiä opettajia. Tai mistä sitä tietää jos palkkaiskin, opettavathan nuo vaan "español para extrañeros" eli gringoille.
Köyhässä Santo Domingossa on kuitenkin täysin maisemaan sopimaton, joskin kaunis rakennus, espanjalainen kirjasto. Espanjan valtio on tämän möhkäleen lahjoittanut gheton keskelle ja kaupungin herrat yrittävät tällä korjata köyhien oloja paremmiksi. Sivistyshän on kuitenkin tasa-arvoisen yhteiskunnan elinehtoja. Tapasimme paikan päällä lapsia, jotka olivat heti kiinnostuneita meidän alkuperästä ja kielistämme. Seurasti loistavaa bondailua.
Viikonlopun jälkeen koulussa minua odotti yllätys. Minut ja pari muuta gringoa haluttiin pestata Medellínin kaupungin tilaamaan turismifilmin tekoon. Paikkana oli sama Santo Domingo, koska videossa haluttiin korostaa parantunutta turvallisuustilannetta. TuKY-speksin improissa ja kässärigängin kokouksissa hioituneita maailmanluokan näyttelijäntaitojani pääsin käyttämään esittämällä hämmästynyttä turistia. Pelkkä suomalainen tuijotus "onpas siistii" ei riittänyt vaan cable caria katsellessa piti olla siinä määrin ihmeissään, että co-star jenkkipojallekin se tuotti vaikeuksia. Hillitty britti tyytyi lähinnä heittämään espanjankieliset vuorosanansa vahvalla englantilaisella aksentilla.
Jouduimme jakamaan myös nimikirjoituksia paikallisille koululaisille. Taisivat tietää, että olemme maailmanluokan tähtiä. Palkkioni tästä 4h työstä, jossa tosin poltin nahkani auringossa, oli vaatimattomat $ 150.000.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
