Vihdoinkin rannikko! eli Montañitan madness..

Montañita, tämä Ecuadorin rannikolta jo pari vuosikymmentä takaperin löydetty surffausparatiisi herättää minussa niin ristiriitaisia tunteita, että asiasta on pakko raportoida.

Matkustin koko eilisen maanantai-päivän Cuencasta tänne rannikolle. Ensin 4 h bussi Guyaquiliin, josta 2 h bussi Salinasta kohti ja vielä 1 h bussi Montañitaan. Saavuin siis kutakuinkin rähjäisenä ja väsyneenä n. yhdeksän aikoihin illalla kaupunkiin. Kadut tuntuivat olevan ihan täynnä baareja ja hostelleja, joten huoneen löytäminen ei ollut vaikeaa. Majoituksesta pitänee mainita yksi vähävetisimmistä suihkuista mitä olen nähnyt. Laiskahkon tihkusateen tyylinen suihku tuntuu kuitenkin mukavalta iholla ja jokaista tippuvaa pisaraa arvostaa, vaikkakaan itse peseytyminen ei ole kovin tehokasta.

Vaivalloisen puhdistautumisprosessin jälkeen jatkoin kadulle tarkoituksenani nauttia olunen ja iltapalaa. Vastassa oli todellinen MADNESS! Katu oli täynnä hipinretkaleita, gringoja ja paikallisia sekaisin, n. 15 henkeä tanssi macarenaa keskellä katua baarista raikuvan musiikin tahtiin, yrtti haisi ja sakki otti raakasti kuppia. Montañita on juuri niin stereotypinen kuin voi olettaa.. Poi-taitelija? check! Jonkkaajat? check! Tulella leikkijät? check! Diabolo? check.. Lisäksi vielä joku mystinen "kristallipallo" eli läpinäkyvä kuula jolla porukka taitelee, sekä tietenkin se sata200 artesaania ja rastapäätä. Kaikkea kyllä osasin odottaa, mutta ehkä ecuadorilaisten suuri määrä verrattuna gringoihin oli yllätys. Meininki on siis rento.

Tunsin oloni kuitenkin jotenkin yksinäiseksi koska en oikein pystynyt väsyneenä henkisestä bondaamaan bilettäjien kanssa. Söin kadulta ostetun hampurilaisen ja onnekseni bongasin tutun kasvon litkimästä yksin kaljaa eräässä kulmakuppilassa.. Kyseessä oli jenkki Mike, jonka tunnistin majoittuvan samassa hostellissa kanssani. Liityin kaverin seuraan ja purimme ristiriitaisia ajatuksiamme kliseisestä hippikulttuurista, niistä kymmenistä korukojuista ja paikan yleisestä ilmapiiristä, sekä jaoimme Kolumbian-kokemuksiamme. Toinen kojutyyppi täällä artesaanien lisäksi on pienet viinabaarit, jotka myyvät erilaisia hedelmäcocktaileja halpaan hintaan. Montañita on keitottajan paratiisi.

Omat jo kauan uinuneet biletyshaluni eivät sen kummemmin heränneet katuhulinaa ja paikallisten tanssimista katsellessa, mutta minua selvästi vanhemman Miken kanssa viihtyi hyvin oltta juoden. Tarkoitus oli kuitenkin mennä suht aikaisin nukkumaan.. Montañita on kuitenkin ansa. Kohta huomasimme juttelevamme paikalliselle nuorisoseurueelle ja kohta kello olikin reilusti yli puolen yön. Paikat alkoivat mennä kiinni ja jatkoimme saksalaiseen after hours -baariin, jossa viimeisimmät yökyöpelit viettivät iltaa. Koko ilta sujui siten, että lähes koko ajan oli tarkoitus "lähteä ihan just nukkumaan", mutta aina tapahtui jotain hauskaa ja ihmisten seuraaminen oli liian koomista että olisin pystynyt beilaamaan. Yökyöpelibaarissa heilui norjalainen pitkätukka huumepäissään hikeä pyyhkien ja nokkaansa hieroen, hehe. Sekava jenkkijätkä hyppi kitara selässä rokkibiisin tahtiin ja vaati minua ja Mikeä liittymään seuraan. "It feels good! JUMP! GET UP! JUMP!" Huomattava osa kakslahkeisista myös piiritti sitä illan kauneinta neitoa, joka kuitenki tuntui antavan järkijään pakit kaikille. Jossain vaiheessa kello olikin jo neljä ja luulin jo valomerkin tulleen kun koko kaupungista sammuivat sähköt. Baari kiinni vihdoin, onhan sentään maanantai-tiistai-yö? Ei suinkaan! Kitaramiehet ottivat musisoinnin haltuunsa kynttilöiden ja sytkärien valossa. Unplugged-konserttia pari biisiä kuunneltuani lähdin viimein hapuilemaan säkkipimeälle kadulle ja painuin vihdoin nukkumaan joskus viiden aikoihin. Näin siis perus maanantai-ilta, jolloin "ei pitänyt lähteä ulos".

Aamulla heräsin yhteen maailman ärsyttävimmistä kombinaatioista: jenkkitytöt molottamassa kovaan ääneen päivän suunnitelmistaan jossain liian lähellä omaa huonettani. En tiedä mistä ääni varsinaisesti tuli, mutta aivan liian läheltä. Paperist seinät ja avoimet katonrajat eivät paljoa bloki ääntä, vaan päinvastoin tuntuvat peilaavaan melun sisälle kämppään vähän joka suunnalta. Kun tämä läpinä vihdoin loppui, paljastui sen peittämä tietöiden ääni suoraan ikkunan alta. Argh. Viiden tunnin yöunet saivat riittää ja nousin ylös. Päätin lähteä katsomaan rantaa ja J. Rauhamäen "jos asfalttia on näkyvissä, paita päälle!" -sääntöä uhmaten painuin parinkymmenen metrin matkan kaupungin läpi pelkissä shortseissa. Kutakuinkin väsyneet ja ärtyneet aamufiilikset vaihtuivat hyvänolontunteeseen kun paljaat jalat painautuivat märkää rantahiekkaa vasten ja aaltojen rauhoittava ääni puhdisti amerikan englannin saastuttaman aivojen kuulokeskukseni...


Montañita on stereotypinen, helppo ja rento mesta. Juuri sellainen paikka mihin porukka tulee pariksi päiväksi, mutta viivähtää viikon tai vuoden. Katsotaan mihin asti oma mielenterveys kestää..